On hyvä tietää taustoja, ennen kuin uppoudutte syvälle Pikkukoirakoulun syövereihin.
Nimeni on Titi, tunnistan myös kutsumanimen MajesTiti. Ikää minulla on arvostetut yhdeksän tai ehkä jo kymmenkin vuotta, aika kuluu niin nopeasti.
Elämäni ensimmäisen vuoden vietin Romaniassa, Bukarestin kaduilla. Tuota aikaa en erityisen mielelläni muistele, mutta onhan sanottava että se aika muokkasi minut sille alulle, mikä minusta lopulta kasvoi.
Toisen vuoteni alussa löysin eräällä ruuanetsintä matkalla Romanian äitini, Anda Murgun, joka pelasti henkeni ottamalla minut turvaan luokseen, tarhalle, jossa eli ja elää vieläkin suuri joukko muita saman kohtalon kokeneita koiria ja kissoja.
Andan luona elin noin seitsemän vuotta ja meistä tuli Andan kanssa hyvin läheiset. Niin läheiset että nukuin jokaisena yönä Andan tyynyllä hänen päänsä vieressä kuunnellen tarhan öisiä ääniä ja kadun levotonta liikehdintää. Usein pelkäsimme, usein itkimme ja aina joskus iloitsimme, aina kun saimme ruokaa tai joku meidän suuresta perheestäme sai kodin ulkomailta, sielät jostain kaukaa, paremmasta paikasta.
Minä opin paljon, enemmän varmasti kuin keskiverto Pikkukoira elämänsä aikana. Opin väistämään kun tarvetta siihen ilmeni, opin puolustamaan itseäni ja ennenkaikkea minulle tärkeimpiä asioita, Andaa ja ruokaa. Opin sietämään tungosta, nälkää ja kylmyyttäkin, opin jakamaan tyynyni ja antamaan sen välillä sitä enemmän tarvitsevalle. Opin sopeutumaan ja selviämään, minusta tuli todella taitava olemaan provosoimatta, tai provosoitumatta, sillä tappeluihin ei niissä oloissa ollut järkevää heittäytyä.
Anda oli minulle hyvä ja rakastin häntä kovasti. Tunne oli ja on yhä molemminpuoleinen.
Andan rakkaudesta kertonee se että seitsemän vuoden tiiviin yhteiselon jälkeen eräänä päivänä nykyinen Noviisini Salla ja Anda tarvitsivat kiireesti erään peruuntuneen koiran tilalle lennolle Suomeen yhden koiran. Noviisini Salla toimii eläinsuojelun saralla, nykyisin yhdistyksessä nimeltä Rescueyhdistys Kulkurit ja he tekivät jo tuolloin yhteistyötä ulkomaan adoptioiden kanssa. Anda ei epäröinyt kuin hetken ja lähetti sitten kuvani Sallalle kertoen samalla minusta tärkeitä tietoja luonteestani ("niin viisas, että tuntuu kuin se osaisi lukea ajatukseni") ja strategiset mittani (7-8 kiloa, noin 35 cm korkeutta). He päättivät että minä lennän Suomeen! Minut valmisteltiin ja lähtöpäivä koitti äkkiä. Emme sanoneet jäähyväisiä Andan kanssa, uskoimme että kohtaamme vielä.
Saavuin Suomeen 2.elokuuta 2011. Koska olin ehtinyt vasta juuri aloittaa kodin etsinnän, menin väliaikaisesti yöksi ensin Sallan kotiin, josta minun oli tarkoitus jatkaa matkaa Tampereelle oikeaan kotihoitopaikkaani. No, lopun te tulette pian tietämään. Se yhden yön juttu muuttui vakavaksi alta aikayksikön, sillä hyvin nopeasti huomasin että täällä on enemmän tyynyjä, tai sitten vähemmän niiden jakajia ja että ennenkaikkea tässä taloudessa ei kyllä tiedetä hölkäsen pöläystä tavoista elää Pikkukoiran kanssa. Eihän näitä raukkoja voinut jättää pulaan. Niin minä siis löysin paikkani Suomessa, jäin Noviisin luokse asumaan ja aloitin viipymättä opetustunnit uuden luokkani parissa. Ymmärsin että juuri tätä olin odottanut tapahtuvaksi. Tähän minut on luotu, tämä on tarkoitukseni elämässä!
Työtä täällä riittää... Luokkani on armottaman jäljessä koulutunneissa, ne ovat keskittyneet enemmän rymyämiseen, lököstelyyn ja hurjasteluun ennen saapumistani. Luokkani koostuu siis Noviisista, viidestä kissasta ja Typeristä Isokoirista, joista kaikista typerin ja jälkeenjäänein on HulttioPentu Miida. Se kakara on saanut aika monta tuntia jälkkäriä. Vanhemmat Isokoirat Nefe ja Roomeo ovat jo lähellä omaa ikääni, joten heidän käytöksessään pilkahtaa toivoa aika ajoin.
 |
| kuva: J.Lindfors |
|
Toivotan teille antoisia, opettavaisia ja hyvin mieleen jääviä Oppitunteja koulussani, vinkeilläni ja neuvoillani tekin voitte vielä pärjätä elämässä Pikkukoirien kanssa!
