Ystävät! Miten olen teitä kaivannut! Paljon, sillä Pikkukoirat eivät käytä huudahdusmerkkejä kuin äärimmäisiä tunteita ilmaistessaan. No niin, rauhoitutaanpa sitten.
Valtakunnassani on ollut kesä. Pitkä ja kivinen kesä. Kuinkas muuten. Joskus haaveilen sijaisesta itselleni, mutta ymmärrättehän, se on lähes mahdotonta. Kuin tunkisi Pikkukoiran pulloon. Tai vaikkapa häkkiin. Mahdotonta.
Sen sijaan että olisin saanut itselleni Maisterisijaisen, kotiini ilmaantui SijaisPikkukoira! Alku kuulostaa hyvältä, mutta niin, siihenhän se sitten jää.
Tämä SijaisPikkukoira nimittäin sai äärettömät hermorakenteeni kiekumaan tuskasta. Ensin se onneton olento tuli meille muka ikään kuin kodittomana rääpäleenä, onnettomana ja surukatseisena sääliotuksena Bukarestin kaduilta ja Noviisi-harjaantumaton ja naiivi-tietenkin nielaisi syötin ja hemmotteli oliota, leperteli ja lässytti sille. Oksettavaa. Alkuhyssyttelyn hävittyä se olio paineli ulkopihalla Typerien Isokoirien kanssa pallojen ja keppien perässä. Noviisi hihkui riemusta. Minä häpesin. Onko mitään pahempaa kuin Pikkukoiran vartaloon verhoutunut Typerä Isokoira? Kuin susi lampaan vaatteissa!
Toinen huono puoli tässä SijaisPikkukoirassa oli se, että Minä-Jouduin-Jakamaan-sen-Kanssa-Pikkukoira-asioita. Kuten etupenkkipaikkani autoillessa ja mikä vielä pahempaa, tyynyni. Tässä kohtaa sanat pettävät minut. Katsokaa.
Alemmassa kuvassa saatatte huomata hermojeni säikeiden näkyvän kitalaessani riekaleina.
Kolmas huono puoli (voi, näitä riittäisi arviolta sataankolmeenkymmeneen saakka) oli se, että Noviisi Paukapää keksi nälkäkurkimaista SijaisPikkukoiraa katsellessaan laittaa minut dieetille. HAHAH. Tiedätte tietenkin miten se tarina loppui. Lyhyeen. Ei siitä sen enempää. Krhm.
No, kaikki pahakin loppuu aikanaan. SijaisPikkukoira löysi oman paikkansa maailmassa ja meni sinne. Hyvä niin. Heippa hei vaan.
Opetus: Kun luulet tulevasi hulluksi, katso, uusi päivä on nouseva. Se on mahdollisesti vielä pahempi kuin edellinen.
Sillä eihän ne vitsaukset siihen lopu. SijaisPikkukoiran lähdettyä jäljelle jäi oma tarkkisluokkani. Siinähän sitä onkin. Noviisi on ollut poissa leivänsaantipalkkahommista vähän aikaa ja kahden vuoden (KYLLÄ, huomenna olen ollut tässä Noviisitaloudessa KAKSI vuotta Ylimpänä Pikkukoirana!) ankaran kurinpidon jälkeen ilahduin loivasti huomatessani että kesälomailu tarkoittaa pidempiä aamupalvomisia ja enemmän henkilökohtaisia ulkoilukävelytyksiä. Ikävä kyllä, se tarkoittaa myös enemmän pihalla olemista ja TIK:ien aivovammapuuhailua.
Typerin Hulttiokakara Miida-se välkyistä välkyin-on nyt sitten löytänyt totisesti itsensä. Se ei pysty olemaan ilman sitä räävitöntä, limaista, mutaista, haisevaa palloaan juuri nanosekuntia pidempään. Minne tahansa katsonkin, siinä se on. Olen haudannut noita ällöttäviä esineitä monta, mutta vielä jokunen on Hulttiokakaran ulottuvilla. Odottaakapa vain, ei ole kauaa.
Opetus: Tuhotiikerien aitauksen kautta pääsee näppärästi yöaikaan hiippailemaan oksetusesineiden hävitystöihin. Muistakaa kommandopipot, ovelat Pikkukoiratoverini.
No mutta, jotain miellyttävääkin tähän väliin. Eräs lempi MiniNoviiseistani yllätti minut tarkkanäköisyydellään tässä mennä päivänä. Vierailin hänen luonaan Noviisini kera ja kas, MiniNoviisi oli ollut varsin ajattelevainen ja osoitti siis suurenmoista oppimiskykyä tarjoilemalla minulle teetä ja Pikkukoiran arvoisia Herkkukeksejä aivan oma-aloitteisesti. Hurmaavaa.
Opetus: MiniNoviiseissa ON tulevaisuus.
Noin. Nyt olen aivan uupunut. Tämä opetustyö on niin raskasta ja palkitsemishetket harvassa. Onneksi niitäkin kuitenkin on. Yksi sellainen oli kun MummuNoviisi osti minulle uuden Kauneusunikorin. Tai tuhotiikereille se kai alunperin oli, mutta neuvottelut oli melko rivakasti neuvoteltu. Kori on minun, oi kyllä.
Opetus: Missä palkka piilee, ota se. Olet ansainnut sen.
Kauniita unia rakkaat kanssakulkijani.
Teidän, Titi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti